Ajatukseni

Olen viime aikoina nähnyt selko-, ynnä muita unia.

Monet unet ovat kertoneet muutoksista, syvistä ja pinnallisista.

Poliittisesti on nyt vaikeaa, mutta kirjailijoita autetaan.

Itselleni koittaa kulta-aika, jos kuuntelen esi-isiäni.

Heipparallaa!

Kävin Kotkassa, jossa ei päähän potkasta. Kävin Kairossa, vanhassa merimieskapakassa, katsomassa syntistä Kabareeta.

Ymmärrän nyt, miksi teatterialaa on pidetty paheellisena. Kabaree taisi olla joskus silkkaa pornoa tissiliiveineen, pussialkkareineen ja jalan heittelemisineen? Ou nou. Miehille sallittua kuitenkin.

No, mutta mitäs muille, kuin testosteroniuskovaisille?

Tätä vuotta eletään ja tasa-arvoa?

Jokainen joutuu ottamaan kantaa presidentinvaaleihin: kenet halutaan maata johtamaan?

Puhutaan siitä, että toinen kanditaateista on julkihomo, mikä taitaa useimmille olla ylipääsemätön seikka?

Kuuluu kommentteja, että naurettavaa ja mikä häpeä: maailmalle levittyy viesti, että tässä maassa on homo presidentti. Olemme homovaltio? Tsiisös!

Kuinkahohan monta poliitikkoa on tähän mennessä ollut rehellisesti sitä, mitä on seksuaaliselta suutautumiseltaan? Ketä kiinnostaa?

Mitä väliä sillä on politiikan ymmärtämiseen, maan asioiden menestykselliseen hoitamiseen?

Makuukamariasiat eivät kuulu työhön. Kuinka monen kuuluvat?

Älä jätä äänestämättä!

Kylläpä on hienot peukalot. Lakkasin kynnet huomista teatterireissua varten. Ja kyllä, olin epäekologinen ja myrkytin itseäni ja luontoa. 

Taaplasin kylillä erinäisten pressajoukkojen ohi. Lipposen postilla näytti yksinäiseltä, Arhinmäen kampanjasta hahmotin nuoruutta, tulikepit hampaissa.

Joo. Kirjasto! Tuo hengenelämän ja tietoisuuden kohtu, jossa voisin kelliä elämän jos toisenkin, oli vihdoin se etappi, jonka edustalla hokasin Haaviston haavin. Tyhjänä, mutta sitäkin merkittävämpänä.

Ensi sunnuntai on kova juttu, nimimerkillä: “Toista rundia odottava”.

Kävin muuten tänään kehityskeskustelussa. Uusi pomo ei vaikuttanutkaan niin pimeyden demonilta, mitä vakinainen kenties silmissään näki. Selvennykseksi: en ole vakinainen.

Se Springsteenin poika on muuten sitten tulossa meille heinäkuun viimeinen päivä.  - Pötyä pöytään!

Meikäläisinehmo keikkaa nyt kuitenkin ensin huomenissa Kotkaan noin 40:n nuoruudenkamun kanssa katsastamaan, mitä yksi 70-luvun fartti on saanut aikaan. Vai onko saanut mitään?

Big Deal!

Olen ollut alun alkaen superujo. Kansakoulun aamuhartaudet alkoivat jossain vaiheessa tökkiä niin, että pakenin niitä koulun yläkerran kirjastoon. Varsinkaan en kestänyt pyörtyileviä takaseinän poikia, enkä housuihinsa pissaavia ekaluokan tyttöjä (60-luku).

Sain jälki-istuntoa. Ei ollut selitystä, miksei lettipäätäni näkynyt aamuhartaudessa, jossa pingoittunut naisopettaja polki harmoonia. Meidän piti seisoa rivissä kuin tikut suolassa (olin shokissa, koska pelkäsin, että minulta pääsee paukku).

Ylä-asteen opettaja puhkui yli-intoista urheiluhegemoniaa. Se, joka juoksi/hiihti yli muiden, sai numerot yli muiden.

Mutta, sitten kävi niin, että pääsinkin keskikouluun, vaikka olin ollut poissa kevätlukukauden tunneista yli 85 %. Sairastuin kahteen keuhkokuumeeseen peräjälkeen.

Nyt pomppaa:

Elämässäni on ollut kaksi suurta rakkautta.

Nro 1. Luonto

Nro 2. Olen rakastunut yli ymmärryksen joskus -80-luvulla (Ei siitä mitään tullut).

Katson miehessä ensimmäiseksi sitä, miten tämä ilmaisee itseään: pyrkiikö avoimesti vuorovaikutukseen, vai onko manipuloiva. Paljon olen tavannut miespuolisia, jotka osaavat olla omia itsejään myös naispuolisen ihmisen kanssa. - Hulluuttani olen kuitenkin yrittänyt kiintyä sopimattomiin!

Olen tavannut ikäni naispuolisia ihmisiä. Mutta nyt vasta sellaisia, joiden kanssa voin jakaa ymmärtävää vastavuoroista elämää. Sattumoisin ystäväni ovat kotoisin Iranista,  Afganistanista ja  Saudi-Arabiasta. Ei, he eivät ole niitä säkkipäitä.

Liberian asioista olen tullut tietoiseksi television kautta.

Mutta itsensä löytämisestä oli kyse.  Yksilöiden elämänhistoria peilaa kulloisenkin yhteiskunnan tilaa.

Pekka Haavisto edustaa tiedostavaa yhteiskuntaa?

P.S. Tämä on hajamietejuttu. Ponttina oli kuitenkin epäilys, että onkohan Suomi kansakuntana edes ollut todella itsenäinen tähän ikään?

Kirjoitin männä päivän aamuviidestä iltakymmeneen. Vähän kuin olisi penskan pyöräyttänyt, vaikka asiaa ei voi verratakaan fysiikan ja biologian lainalaisuuksiin. Saati, että oikeiden äitien kokemuksista tässä olisi hiukkastakaan. Metafysiikan ja sadun puolelle vertaus siis nitkahtaa, mikä onkin nyt ajatteluttava yhtälö.

Kun tieteellistä kirjoittamista harrastaa, saa lopputulemaksi tyytyväisyyttä. Mutta euforian puolelle vapaa tarpominen umpimaastossakin heittää (vertaus luovasta kirjoittamisesta). Kirjoittamista ei voisi enempää ylistää. Löysin tämän ennen kouluikää ja näillä edetään.

Korva pyöreänä kuuntelin eräänkin kustannustoimittajan puhetta kirjailijoista, joista tulee “kirjailijoita”. Potaskan jauhamiseenkin voi hurahtaa, minkä toisaalta voin ymmärtää, mutta oikeasti en voi, kai.

Aina kun vale lipsahtaa tekstiin, saan kouristuksia viikkotolkulla, eikä sisus rauhoitu, ennen kuin sepite on pedattu. Tarkoitan sivunoottia tai muuta selitystä. Anja Kaurasta jostakusta ei myöskään kuunaan tule. Muistissa on yhä lehtipalstojen kirjoittelut tiedeihmisen ja kirjailijan kalabaliikista, jossa toinen pöyristyy toisen varkauksista ja toinen vastaa kaunokirjallisuuden vapauksien puolesta.

Huh!

Tuttu (mies)islantilaiskirjailija signeerasi eräänkin teoksensa meikäläiselle kerran. Teos alkaa synnytyksen kuvauksella. Syötin saman tarinan sittemmin eräälle kirjoittamisen (nais)opettajalle, joka totesi sen ykskantaan saduksi.

Jotenkin juuri tämä loppiainen tuntuu taivaalliselta. Valon ja veden pyhittämisen juhla, joulun ja pääsiäisen ohella yksi vanhimmista. Ehkä se johtuu siitä, ettei tieto todesta ja sadusta olekaan niin maan perusteellisen välinpitämättömästi hukassa?

Hyppäys: Niinpä olenkin tullut ajatuksiin, että jokaisen kannattaa ajatella tarkasti, kenestä voisi tulla uusi maan johtaja. Ottaa kantaa nyt esim. siinä, kuka puhuu ja kirjoittaa satua, kenellä taas on patatuhka paremmin hallussa?

Yllättäin alan kallistua Haaviston linjalle, wannabee-kirjailija Niinistön palkki laskee.

Kohta taas vuosi kierähtää hyrrässään ja heittää meidät uuteen. Täytyy siis inventeerata mennyttä.

Vuoden alussa vaihdoin lennosta työpaikkaa, asuntoa ja asuinkuntaa. Eikä tässä olekaan sen jälkeen itseään yhtään lomilla pilattu. Sain parikymmentä muun maan ummikkoa koulutettavakseni suomenkielisiksi. Niin vierähti 12 kuukautta. Toisella kädellä tosin vielä opiskelin, ja lopuksi kirjoitin raportin universtaalle tekosistani. Aatonaattona sitten sipaisin nimmarin viimeisimmänkin työsopimukseen: oppilaani opettelevat työelämää, kunnes taas kerään heidät siipieni suojiin hetkeksi. Sitten lähtevät omilleen tässä yhteiskunnassa.

Oppilaat kukittivat opettajansa rouhealla kukkapuskalla, johon puhkesi aamuyöstä valtava valkoinen lilja. - En ollut muuten uskoa, kun vakuuttivat, että todella arvostavat ja rakastavat, mutta tuo kukka!

Olen käynyt mielestäni ihan tyydytyttävästi yhden elämänkoululuokan. Se tuntuu hippuloissa ja munaskuissa.

Tämän vuoden ystävyyssaldona on useita helmiä. Joku kaukaa Kiinasta, toinen Etiopiasta, yksi Iranista ja toinen Saudi-Arabiasta. Ja kokonaisia ystäväpiirejä erinäisistä yhteyksistä. Edessä ovatkin esim. 70-luvun ikinuorten pippalot, joihin kiidän iloisesti bussilla kohtsillään. Itäsuomalaiset ovat paikkasidonnaisia ja rakastavat synnyinsijojaan viimeiseen hengenvetoon. Niinpä meitäkin yhdistää yhä yhteinen kasvualusta, vaikka muuten olemme löytäneet oksamme hyvin eri alueilta.  -  Ja eri alueilla jatkossakin stepataan.

Tämän vuoden alkupuolella osui näppiin eräskin laululyriikan käsikirja. Ja sehän potkaisikin pitkälle koluamaan musalyriikkaa netin uumenista. Tuo matka on nyt takana, ja siitäkin voisi sanoa, että vahvisti. Vaikka Rock-Suomea suosittelenkin mieluummin seuraamaan TV:stä, kuin omaa saittiani musamielessä.  - Saittini on vain raittini, ei muuta.

P.S. Kasvi EI kuki pimeässä, ei vaikka minkä ihmevalon alle lykkäisi. Unta näin. Hämmästys oli kuitenkin ikimuistoinen, kun huomasin, että kukka oli kuin olikin, huomaamatta avautunut apposen auki!

Ai, niin. Vain laiska luettelee töitään, mutta lisään kuitenkin, että toimitin yhden runokokoelman, myös.

Suurin kiitos kai langennee yleensäkin edellisille sukupolville, jos jotain lahjaa tuntuisi ilmenevän. Äitini oli musikaalinen, mutta hän ilmensi tätä puoltaan runoutena. Isäni oli muusikko.

Äidiltä sain joskus kirouksen kantaakseni: “Näistä ei ole ikikuuna päivänä itsensä elättäjiksi”. Tästä vedin helkkarinmoiset maapallot nenäonteloihini.

Ymmärrän kuitenkin kirouksen väsyneisyyden ja vallallaolleen kulttuurin paineiksi. Vaikkakin kärsin tästä kohtuuttomasti siihen asti, kunnes ymmärsin, että jokainen on yksilökulttuurissa todellakin vastuussa vain ensisijaisesti itsestään. Kirouksilla ei ihmisten kohtaloja sinetöidä. Kiroukset syntyvät peloista.

Otankin esiin hetkeni.

Ensimmäinen oli isän siunaus, jonka koin hyväksymiseksi kautta elämän jo ennen viimeistä hetkeä, jolloin siunaus konkretisoitui hyvästeinä.

Kiitos eritoten ja kuitenkin myös tälle tyypille, joka muutti teini-etsinnän suuntaan, jonka tunnistan. Sama rukous on ollut aiemmin esillä tässä blogissa, mutta nyt haluan laittaa tähän valkohattuisen version. Valkoinen hattu on, jos sen symbolimerkitystä tuonpuoleisen puolelta koukkaisi, signaali sosiaalisesta asemasta. Tässä tapauksessa tuon hatun alta vedetty lyriikka on kuitenkin myös valkoinen hevonen, joka kulkee siellä missä tahtoo ja seinien läpi.

Vasta kypsillä kymmenillä löysin sisäisyyden, joka tällä artistilla on ylitse muiden. Lempeys, totuus, valo, joita ei sanoin voi ilmaista. Kaikki se, minkä voi lukea vain sisäavaruuden tähdistä. Juutuubendaalin laatu on heikko, mutta loppukuva kuittaa maalliset vajavuudet.

Täytyy tunnustaa, että olen hullu. Pimpelipom!

Nimittäin, töitä tekemään. Nyt olen paahtanut vuoden yli vailla taukoja, jos ei oteta huomioon viikon kesälomaa, jolloin luin väikkäreitä ja muita tutkimuksia yötä päivää. Ja päivitin yhdenkin kirjaston.

Ehkä 90-luvun alussa, kun lama kouristeli siellä sun täällä, uuvahdin hiukka samaan malliin kuin nyt on käynyt. Hittomaisesti lamasta tuutataan joka torvesta nytkin.

Pitäisi ihmisen oppia. Varsinkin, kun kansankynttilän posti liukui alle pyytämättä.

Hirveä haasku, jos heitän menemään tämän vuoden kiirastuliopit, eli mitä on toimia kansainvälisissä yhteyksissä: “Mutta hei-iii, kamoon, siis, draivi vaan lopahti, kun mulla, siis, kärähti proput”?

Tai sitten ei, eivät todellakaan palaneet. Tässä iässä ymmärtää voimansa ja rajansa.

Näistä huolimatta, joka tapauksessa: tulevaisuus on aina avoin moniin suuntiin.

Mielelläni otan uuden koululuokan opit vastaan, missä ne sitten lienevätkään ensi helmikuusta lähtien.

Tarkoitan koululuokalla oppimista elämänkoulussa.

Jos pesti loppui, seuraava tehtävä ilmaantuu?

Mikäli ei, kukin tietää, mitä tehdä!

Luova toiminta on kiinnostavinta. En tarkoita näyttelyissä ja gallerioissa juoksentelua, enkä taideinstituutioiden liepeillä hekumointia.

Esimerkiksi kirjoittaminen: voisiko vetävämpää duunia kuvitella?

Voi surffata rajattomuuksissa, sokkona tosin, mutta alueilla, joita ei voi käyttää kybällä  8 - 16 -arjessa, mutta ideoittesi seuraamisesta tulet vain löytämään uusia lahjoja: yllätyksiä, jotka tekevät ainakin tunne-elämästäsi loisteliaan. - Mitä loisteliasta muuten on tunteettomuudessa?

Vain tunteet ovat ikuisia. Timantit hiiltä.

Puolella silmällä joskus seurasin, kuinka eräskin näyttelijä opetti joillekin luovuutta. Antamaan tulla sisuksista ilman kontrollia. Löytämään itsestä puolia, joita ei voisi bongata omikseen muuten. Eheytyä niin paljon laajemmaksi ja suuremmaksi, mitä ei muuten osaisi edes kuvitella.

Kirjoittamisessa on sama, vaikkakaan ns. tajunnanvirta, sen enempää kuin amerikkalaiset kirjoittamisen opit eivät istu lainkaan tähän mentaliteettiin.  - Kaatakaa vain itsellenne, kiitos!

Runous, kuten sen toinen puoli: musiikki, pysyy.

Tämä on valuutta, joka ei pörssikursseja kuuntele.

Juu, kyllä se vaan niin on, että jokainen voi elää vapaana.

Näinkin tässä justiinsa unta, että noin viisi verenimijää asuu vasemmassa kätösessäni. Nyt ei kannata hernettä lähestyä, vähiten siinä mielessä, että nythän tuo kirjoittelija on siirtynyt ulalle lopullisesti.

Kyllä. Voinhan ollakin! Täällä suunnassa unikuvat eivät kuitenkaan vain heitä pihalle, vaan kertovat olemassaolevasta enemmän kuin luotettavasti.

Kupatuksi olen ennenkin tuntenut itseni. Kenenkään ei tarvitsisi eikä kuulu joutua sellaiseen asemaan.

Tietysti, tietysti, suomalaiskansalliseen syyllistämiskulttuuriin kuuluen, omapahan on vikani.

No, mutta kun ei ole!