Ajan virrassa

Pikkusen kuvatutti ja otin kameran mukaan Lintsille. Ajeltiin  Suvi-taivaallisen kanssa kaikissa värkeissä, jotka vähänkään muistutti junaa (mä huusin!)

Mutta mukavinta oli hullunkuristen peilien kanssa. Me otettiin leikkiin mukaan yhdet pikkutytöt. 

                                                                                                                                          Siis hei, vähänks Suvi pullistu! OMG!

 Jalat kutistu, kun oltiin katossa ja lattialla yhtä aikaa. Oltiin kummatkin aika palleroita.

                  Vaikka oikeesti me ollaan tällasii, joilla on hirmu pitkät jalat.

Arvatkaas, kuka mä voisin tässä olla? 

Ihmettelen silloin tällöin, mikseivät ihmiset taputa itselleen? Voihan sitä aina kuorruttaa ruhonsa mitalein ja ruusukkein, ja nostaa nokkansa niin pystyyn, että justjust kannoillaan kulkee, mutta eikö kuitenkin omasta sisimmästä tuleva kiitos ole arvokkain: aito ja jopa kestävä?

Tänään kävi niin, että oppilaat tekivät ryhmänjohtajilleen posterin, jonka teemana oli “Meidän ryhmä”. Olivat kirjoittaneet siihen, että ope on hyvä, kaunis ja viisas.

Aikuiset ihmiset!

Vaihdoin värifilmiin, mutta kotona kaivelin biteistä vielä kiitosvirttä päälle. Ja löytyihän se, helpommin, kuin jos tästä nyt pitäisi lähteä vielä elämä hankkimaan.

He used to carry his guitar in a gunny sack
Go sit beneath the tree by the railroad track
Oh, the engineers would see him sitting in the shade
Strumming with the rhythm that the drivers made
People passing by they would stop and say
Oh my that little country boy could play
(Chuck Berry: Johnny B. Good)

Tässä sitä jotain on. Pruussi taitaa vahdata, että mitä ihmettä tuon ukon päästä saattaakaan oikein yht’äkin lävähtää. Esim., että vaihdetaas, pojat, sävellajia kesken nuotin!

Sieniäitikin suojelee lastaan.

 MM 5.9.2010

Lähdin aamulla käväisemään metsän poikki Ruskeasannan haudoilla. Otin kameran mukaan, kun tuntui, että siellä kutsuu jokin kuvattava. Poistullessa mielessä kyti vain HS:n verkkouutinen, jossa Terttu Utriainen haluaa lapsen hyväksikäyttö-nimikkeen korjaamista raiskaukseksi.

Otin osaa tähän mielipidekeskusteluun ja kuten yleensä, kommenttejani ei julkaistu, ennen kuin kirjoitin niiden alkuun, että miksiköhän ei? Että onko HS:lla oma yksityinen sensuuri, kun ei kansalaisen ääni tule perille. Sitten näkyi.

Elämä on pyhä. Jos ihmisen ainutlaatuinen ja -kertainen elämä pilataan tieten tahtoen lapsena, teko on rinnastettavissa murhaan, vain sillä erotuksella, että eloonjäänyt uhri kantaa henkistä stigmaa ikänsä. Sitä vastaa rangaistuksena vain elinkautinen.

Jyrkkää? Naaraskarhulta voi sitä isompi uros saada turpiin sillä tassulla, että ikänsä muistaa, jos pentuihin kajoaa. Eikä tämä ole ainakaan vähättelyä, ketkuilua, lässytystä, saivartelua, eikä pervoilua, joita satoi läjäpäin kaksilahkeisten fantasioista.

Terttu Utriainen ei ole ensimmäistä kertaa nostamassa esiin oikeusjärjestelmämme vakavia epäkohtia. En tiedä, mitä nykyinen oikeusministeri on oikeustajunsa nimissä saanut aikaan, ehkä ei mitään, mutta tämä on todellisuutta.

Nyt minulla ei ole tähän enää sen enempää sanottavaa kuin, että:

Sen, minkä te olette tehneet yhdelle näistä pienimmistä, sen te olette tehneet nimenomaan hänelle.

Ajattelin pari riviä taputella, vaikka hiljaiset asiat eivät halua nyt tulla esiin. Jotakin kuitenkin.

Töissä tyypit tissuttelevat alkoa pitkin viikkoa ja kipristelevät perjantait pullonkuvat silmissä. Työpäivät näyttävät olevan yhtä itsensä pahoinpitelyä: huumori on haihtunut jo aikapäiviä ja tilalla on pelkkä vinoilu. Johto on mälli, jota purraan ikenet irvessä ja oma nahka on niin nilellä, että mitään ei voi sanoa reilusti ja terveellä tavalla suorasti, etteikö joku vedä maapalloja sieraimiinsa.

Yhteisen työhuoneen keittiön tiskipöytä lainehtii kattoon asti köntsäistä astiaa yöt päivät, syksyt, talvet ja keväät. Tänä syksynä ei saada yhteistä säveltä siitä, tehdäänkö vai ei, ja jos, niin kuka tekee ja miten tiskilistat. Ehdotus, että jokainen vain huuhtaisisi oman kupposensa kahvittelun jälkeen, vaiettiin kuoliaaksi. Kahvia olisi jokaisen pakko kitata, ja jos ei, se on sitten rivistä pakoilua ja tarkoittaa jonkun toisen hartioille kaksi tiskivuoroa. Häh? Jäästä ratkeamaisillaan pullottava jääkaappi vuotaa lattialle, kun kukaan ei suostu ylimääräistä tekemään. Yksikään ei hae neljän metrin päästä uutta kopiopaperia tilalle koneeseen, jos paperi sattuisi omalla käyttökerralla loppumaan (ähäkutti muille?). WC:n hajuja rekisteröidään ja tiedetään, kuka siellä haisee ja koska. Toisaalta, joku heittää peräänsä pönttöön happoakin hirvittävämpää ikivanhaa hajuvettä, että joku toinen tikahtuu astmakohtaukseen. Jos siitä manitsee, myrkkyhajuveteläinen suuttuu ja lopettaa tervehtimisen ja muut tavat. Vaikka mykkiähän täällä on tervehdittävä muutenkin joka päivä.  - Ensimmäiset päivät uudessa duunissa sujahtivat leipäluukku levällään. Että tällainen kulttuuri!

Himottaisi riipaista jokin kerta jonkinlainen Akkain kera -sarja, jossa voisi selvittää, minkälaista on elo ja olo näin villissä laumassa. Joskus tuntuu, että ihan siunataan herkullisilla tilanteilla; näkökulma annetaan tarjottimella. On juoruja, päällekkäisiä, ristikkäisiä ja poikittaisia kitkoja, leirejä, klikkejä, ignorointia, taivastelua, nuoleskelua, salaliittoja, piilotettua junttausta, mökötyskuureja, alituinen nurinkurinen pilkunlähestyntä ja leukaperistä narskuva valitus, yksittäisten kiukunpurkausten metrienmittainen joukkosähköpostitus tyyliin: tämä on DDR jne., sekä opetusmateriaalin joukkopöllintä  - sen opettajan pöydältä, joka todella laatii omat materiaalinsa ja päivittää ne ajan tasalle (arvatkaa, kenen matsku kelluu ties kenen kansankynttilän hyllyillä, pyytämättä?). Ja paljon, paljon muuta.  

Aikuiset ihmiset!

Jokainen kuitenkin tekee oman maailmansa ja elää siinä maailmankuvansa mukaisesti. Onneksi työpaikallani on myös tervettä tuulahdusta: nuoret keikkaopet tuovat tilaan tätäkin päivää, energiaa ja ajanmukaisia käytäntöjä. Selkokielellä: selväpäisyyttä ja normaalin sivistyksen.

Mutta minäpäs en laukannutkaan perjantaina Alkoon, vaan nollasin aivot nukkumalla päivän. Huomennakaan ei ole krapula, ja maanantaina porhallan postilleni ilosta paukkuen, mikä tietysti vetää nenät kippuraan, varsinkin, kun mitä iloa nyt joittenkin rättipäiden opettamisesta muka on? Mikäänhän ei okseta siinä määrin kuin ylenmääräinen elämänilo.

Every fool’s got a reason for feelin’ sorry for himself

And turning his heart to stone

Tonight this fool’s halfway to heaven and just a mile outta hell

And i feel like I’m comin’ home

(Sanat B.S.:n biisistä Better Days)

Toiset tuhlaavat huolettomasti elämänsä valitsemalla tien varjoissa. Toiset taas ottavat ajan vakavasti ja taistelevat kohti valoa, kunnes antavat kesän tulla sisimpään. Joillakin sädehtii jo nyt sydämessään kirkas Aurinko.

Postauksen alkukuva ei ole omani, vaan lainattu Clipartista.

Nyt ei ole siis ei yhden yhtä tulista minuuttia aikaa kirjoitella tänne. Siksipä juuri täytyykin tässä taas avautua tiimalaseja uhmaten.

Mä olen nyt bossi. Mulla on oma pöytä ja posti. On oma luokka ja siellä omat tyypit. Eikä yksikään ole  - Salve hallelujjaah & Aave Maria!  - suomalainen. Ei tarvitse kuulla “sä s*tanan h*ora lehmä, v*ttuuks sulla on, hei, rumat sukkahousut!” - rukoushuutoja.

Ihan kuin olisin kytkeytynyt takaisin niihin virtoihin, joihin kuulun, tai saanut vihdoin viimein ankkurin pohjaan tai kaapelit tiettyihin syvyyksiin. Tästä hyvästä ostin Bossin paidan (215 erkkiä). Arvatkaas, onks sen sisällä fiilis!

Samassa ratkesi salama taivaasta ja hokasin, että opettajani Risto Ahti oli oikeassa (1900-luvun alussa), kun sanoi, että “kustantamot eivät löydä keinoa, miten saada sinut antamaan tekstejäsi”.

Ajattelin tänne asti, että vika on yksin minussa, kun en vaan kerää juttujani ja laita menemään. No, mutta!

Kuka hemmetin aivokääpiö tieten tahtoen asettautuu suhteeseen, jossa häntä riistetään henkisesti ja taloudellisesti, vaikka sisus olisi kuinka metallia?

Kirjailija luo  - tai siis ainakin jotkut, kuten tämä tässä  - sanottavansa omasta nahastaan: kirjoittaminen merkitsee suojan ja turvan rakentamista riepotetulle tai muuten huteralle minuudelle. “Olen itse luonut tämän kalkkitalon”, sanoi E-L M.

Kirjailijantyö on myös koko kansan identiteetin ja joskus rajojenkin yli kantava ihmisyyden puolustuspuhe. Tästä työstä hyötyy kuitenkin eniten kustantaja: sen liiviin paukahtaa 80 % kirjan tuotosta. Tätä voi kutsua selkokielellä työntekijän riistämiseksi.

In Finland we have that so called Reilu Meininki. - Kyllä vaan, jos reilu meininki tarkoittaa sitä, että kustantaja tallaa kirjailijaa kuin mätää kukkoa.

Nyt olisi piano paikallaan. Takoisin ilmaisut. Mutta kun ei ole köyhällä varaa hankkia halpaa, seisoo soitin vielä kaupassa odottelemassa. Ennen sen saapumista voi tietysti kuunnella vaikka tätä, jonka lyriikoissa moni muukin kohta kuin tämä:

” Well if she wants to see me

you can tell her that I’m easily found“

tuntuu luissa (20 %) ja ytimissä (80%).

Sunnuntaipottu: Avasin silmät kello 8 reikäreikä. Nupissani Mehun (Juice) sanat: tässä maassa ei tehdä kuin yhtä asiaa. Jos olet runoilija (sekopää, juoppo) tai muusikko tai näyttelijä tai opettaja (tyhmä, epäoikeudenmukainen, k*pää) tai lentäjä tai ompelija tai siivooja tms., sä et osaa muuta ja j*lauta, jos muuta yrität: lennät kuin leppäkeihäs, eikä ns. piireihin ole asiaa.

Piireihin? Ai, niin joo. Neuvostosuomessahan on henkiset “mä oon jotain” -resurssit, ja kun ne kerran on jo valmiiksi jaettu, niin sitähän saapi nuubi odotella jonossa, kunnes Aaprahammi tai Mooses balsamoidaan. 

Mutta onks pakko, jos ei haluu?

Minusta on oikeastaan ihan tosi kiva, etten mä osaa mitään ja että kaikki mitä mä itsestäni irrotan, on ihan hirveetä paskaa. Luulis hävettävän, mutta kun ei!

Tästä mä tykkään!

Silloin tällöin saa kiinni jostakin, mikä on kesken. Että yrittää kulkea radalla, joka ei vie mihinkään. Se on esimerkiksi pyrkimys tietynlaiseen, jo aiemmin elettyyn ihmissuhteeseen, joka voisi nyt toimia korjaavana kokemuksena ja ratkaista jotakin. Mutta harvoin niin kuitenkaan todellisuudessa tapahtuu. En halua mennä ansaan.

So, I promise to live in the faith the whole world is on my side, so long as I am true to the best in me.

Intohimo ja pakkomielle on eri asia. Pakkomielle tuo kärsimyksen, intohimo on elämän liekki ja se haluaa vain toteuttaa tehtävänsä: elää täydesti.

On väärin yrittää tukahduttaa näkymätöntä ja sivuuttaa se merkityksettömänä, kun se sopimattomalla hetkellä tavoittaa pinnan.  - Ja paljastaa väärät kuvitelmat, valheelliset illuusiot.

Kirjoittaminen on vaikeasti määriteltävä rakkaus. Pyhä.

En usko, että kirjoittaminen vapauttaa vastuusta oman elämänsä suhteen, se vain syventää menneisyyden kaikuja. Edellisten syksyjen lehdet näyttävät vain yhä keltaisemmilta ja punaisemmilta, mikä tekee hetkistä entistä arvokkaampia.

Otsikoksi laitoin tällä kertaa Tuliset kadut. Se liittyy viime aikojen musiikkimaailmoihini. Kuuntelen yleensä yhtä artistia vuosikymmenen, joskus useamman. Koska nämä avaruudet eivät ole kupilla ammennettavissa.

Tässä pari säettä maailman kauneimmista sanoituksista:

I live now, only with strangers

I talk to only strangers

I walk with angels that have no place.

- Don’t look at my face! -

B.S.:n biisissä Streets of fire.

Männä kesästä lähtien olen ikävöinyt yhtä eurooppalaista kotikissaa. Sitä viiruveikkoa, jonka löysin kauan sitten halkoliiteristä.

Se tapahtui niin, että aina kun hain puita saunan uuniin, panin merkille, että ihan kuin jostakin syvältä halkokasan alta olisi kuulunut ohuenohutta vikinää. Sitten kerran vain heittelin klapit sivummalle ja kaivoin. -  Ja edessäni pihisi pikkuruinen sokea rääpäle, joka hädästään huolimatta kurottautui kohti. Nostin höyhenen painoisen luurangon kämmenelle: kylkiluiden alla tykytti ponnekas sydän!

Siitä pennusta voimistui uskollinen seuralainen. Kävelin sen kanssa pitkiä retkiä pitkin valottomia maanteitä syysiltoina. Se istui pöydällä paperipainona, kun kirjoitin novelleja, joille en enää keksinytkään loppuja. Tai paremmin: koska loppuja ei enää annettu. Olin lähtenyt pitkästä suhteesta, mutta tilalle sain jotakin sellaista, jota en osannut kuvitella.

Turhat sanat, turhat kirjaimet ja paperit. Ikkunaan leijaili ensimmäiset harsomaiset lumihiutaleet. Yhtäkkiä kissa kavahti ranka kaarella tassuilleen, pörhisti karvansa ja sähähti. Peto irvisti ja sähisi raivolla, jota voi kuvata vain sanalla mystinen. Aika pysähtyi: ikkunan takana tuomessa kiikkui valtava punaoranssi lintu, joka rääkäisi  -  ja sitten: tyhjä oksa.

Luulin, ettei minulla ole konkreettista muistoa Hänestä. Työhuoneeni on kuitenkin kotkanpesä, josta löytyy joskus melkein mitä vaan, mitä nyt sattuisi päähän pätkähtämään.

Tässä siis kuva ainokaisestani, jonka otsassa loisti oranssi, liekin muotoinen karvatupsu. En ymmärrä, mihin se on kuvasta haihtunut. 

Kisurakkaani on varsin käsittänyt jo etukäteen tuossa kameran edessä närkästellessään, että häntä tullaan tölläämään lasin läpi vielä ajankin tuolta puolen  - ja peittää liekkinsä, mutta poseeraa edes puoliksi, mieliksi emännälle.  

Liekki-kulta

Ärmentelin täällä kahden tekstin verran, mutta sitten poistin nuo myrkkypostit. Ajattelin, että liian avoimeksi menee. Mutta. Kun delete kävi, saman tien tuntui, että no nythän mä menetin nuo puhtaat avarat tilat, jotka olin jo kertaalleen raivannut äksyilemällä itselleni. Siis lupaus: jo kertaalleen listittyjä riivaajia ei päästetä takaisin, vaan juntkataan tästä lähtien mieluummin kuutta metriä syvemmälle sinne mistä ovat nousseetkin. Lukijoita ei säästetä, omalla vastuulla täällä tamppaat, jos et tajua häipyä hyvän sään aikana.

Kyllä perjantaina ns. v*tutti. Kyse oli ajan hukasta, tämän ressukkamaan irvipeikoista, identiteetin pommittamisista, paarmamaisista ihmisistä, vouhkaavista neuvostosuomalaisista, jotka pitävät työpaikkoja olohuoneinaan ja musamaistereista, jotka kuppaavat sanoittajia tekijänoikeuksissa. Jne.

Nyt ei ole kuitenkaan aikaa purkaa miinusmerkkistä joulupukin säkkiä. Mietin vain miten kaskean tilan, jonka tarvitsen ehdottomasti, ettei nyt sentään ihan kintuille kusta.

P.S. Kuvassa hyvä ystäväni Tiitu.

Meni tällaseksi.